Poppipoliisit? Nevahööd.

Päivän aihe on poppipoliisit. Tämä hurmaava kaksikko istahtaa joka perjantai alas ja analysoi The Voice of Finlandin sen illan esiintyjien vetoja. Sinänsä tämä on hieno idea. Esitykset käydään läpi, ketkä olivat illan onnistujat, ketkä illan häviäjät. Kuitenkin, minulla on ohjelman kanssa suuri ongelma.

Taistelin itseni kanssa siitä, kannattaako minun ryhtyä kirjoittamaan tästä aiheesta vai ei. Teenkö näin vain enemmän hallaa kuin hyvää antamalla poppipoliiseille entistä enemmän näkyvyyttä? Jotenkin kuitenkin nyt en pystynyt olemaan ottamatta kantaa asiaan, joten avasin läppärin ja katsoin ensimmäistä, ja viimeistä kertaa poppipoliiseja.

Kuva Ilta-sanomat

Ehkä osaksi oma pettymys vaikuttaa tähän kannanottoon, ehkä se, että nämä ihmiset haukkuvat minun ystäviäni, ehkä se, että eivät minun laulamisestani pitäneet, ehkä ne hetkittäin asiattomat kommentit, tai ehkä kaikki nämä asiat yhteensä pakottavat minut avaamaan läppärinkannen ja antaa sormieni näpyttää. Olen huolissani siitä, että kuulostan katkeralta tippuneelta kilpailijalta joka ryhtyy ihan samaan kun poppipoliisit, eli ihmisten haukkumiseen. En kuitenkaan ole hirveän pettynyt, vaikka se ehkä tyhmältä kuulostaakin ja joku voi jopa ajatella että valehtelen, mutta minua ei hirveästi tippuminen kilpailusta haitannut. Joten, yritän olla mahdollisimman objektiivinen ja kirjoittaa rehdin tekstin. Oletan myös, että pojat itse osaavat ottaa kritiikkiä kun kerran sitä niin avoimesti jakavat.

Keitäs nämä poppipoliisit ovat? Tämä hurmaava kaksikko muodostuu Wallu Valpiosta ja Mika Seppäsestä ja nyt minun on pakko myöntää iso aukko omassa sivistyksessäni. Olin ihan ”nevahööd” poppipoliiseista, Wallu Valpiosta sekä Mika Seppäsestä. Olin onnellisesti tietämätön koko ohjelmasta ennen osallistumistani Voiceen. Kuulin kuitenkin kanssakilpailijoiltani ronskeja kommentteja joita Wallu ja Mika olivat Ilta-sanomien netti TVn sivuilla julkaistuvassa ohjelmassa ladelleet. Keitä ovat sitten Wallu ja Mika?

Kuva Niko Saarisen blogi

Jani Petteri "Wallu" Valpio on jyväskyläläinen muusikko, festivaalipromoottori, radiojuontaja ja toimittaja. En tiedä mitä kaikkea hän tällä hetkellä tekee poppipoliisien lisäksi, faktaa hänestä oli hiukan vaikea löytää. Hän nousi julkisuuteen 2000-luvun alussa MoonTV:stä. Hän on myös saanut julkisuutta tatuoinneistaan: rintaan Wallu on tatuoinut sanan ÄITI, kylkeen exiensä nimet ja käsivarteen osan Viking Linen logosta. Hän vilautti myös sukupuolielintään Musiikki- ja Mediatapahtumassa, jossa hänet valittiin vuoden rocktoimittajaksi. Toimittaja onkin hieno ammatti, pistinkin googleen "Wallu Valpio koulutus". Eka tulos oli "Wallu Valpio - Itsensäpaljastaja". Okei. Wallun omien sanojensa mukaan hänellä ei ole koulutusta. Ei kait siinäkään mitään, jotkut ihmiset osavat tehdä asioita ilmankin koulutusta, jotkut ihmiset ovat luonnonlahjakkuuksia.

Wallu Valpio. Kuva Radio Rapu

Entäs sitten Mika Seppänen? Hän on Iltasanomien toimittaja. Muuta en hänestä oikein tiedä enkä googlettamallakaan hirveästi löytänyt. Hän on kuitenkin kirjoittanut monta hienoa artikkelia, kuten esimerkiksi "Tältä Paris Hilton näytti 21-vuotiaana - rohkea synttärikuva 12 vuoden takaa", "Holywoodin unelmapari meni kihloihin" ja "Chris hermosauhutteli pian Madeleinen synnytyksen jälkeen - katso kuvalinkki". Kiitos Mika näistä uutisista.

Mika Seppänen.
Kuva Mikan Twitterpofiilista

Nyt kun pojat ovat tuttuja, voidaan jatkaa poppipoliiseja puolustavalla kommenttilla.

Totta kai Valpio saa niitä laulajia arvostella, aivan siinä missä minä ja sinäkin ja kuten kuka tahansa muukin taustasta riippumatta. Koko ohjelmahan perustuu nimenomaan arvosteluun ja mielipiteisiin - tämä on laulukilpailu. Kilpailun voittaa se, jonka yleisö arvostelee parhaaksi. Millä muullakaan sitä pitäisi mitata? Jos tämän kaksikon jutut ei kiinnosta, älä kuuntele. - Mika555

Tottahan tämä on. Laulajia saa ehdottomasti arvostella. Yksi ero on kuitenkin se, että jos Pekka Puujärvi Tervajoella sanoo vaimollensa: "olipa Cecilian esitys ihan paska", sen kuulee Pekka ja hänen vaimonsa ja heidän kuusivuotias rakkinsa. Jos Wallu Valpio möläyttää, että Toni Laaksonen on: "niin hinttarinnäkönen jätkä", sen kuulee jopa 200 000 suomalaista. Mukaan lukien Toni Laaksonen. Tuollainen stereotypioiden syöttäminen on tietysti täysin vastuutonta käytöstä, jonka Wallu myös itse taisi huomata kun seuraavassa lauseessa toteaa, että hänellä ei ole homoja mitään vastaan. Tunteehan hän monta homoa. Oli miten oli, laulukilpailu, mihin Mika555 yllä olevassa kommentissaan viittaa, on aika kaukana tämän tyyppisistä kommenteista.

En itsekkään päässyt livahtamaan poppipoliisien sormien läpi. Parini Tuuli nousi Wallun ja Mikan suosioon ja sai hienoa palautetta. Hyvä niin, Tuuli on taitava laulaja jolla on mieletön karisma. Itse jäin lähinnä sivulauseeseen. Tekstintulkinnassa oli ongelmia, en päässyt lähellekkään Tuulin tasoa ja olin vain opetellut tekstin ulkoa ja lauloin sen ajattelematta mitä se tarkoittaa. Esitys jätti kertakaikkiaan tyhjäksi. Kiitän poikia tästä palautteesta, lupaan ensi kerralla ajatella enemmän.

Näin niitä lauluja lauletaan ulkoa. Ajattelematta. Kuva Petri Aho

Jos et ole esitystämme vielä nähnyt, voit käydä sen tästä katsomassa. Ajattelematonta meninikiä!

Pystyn hyväksymään tämän palautteen. Se ei tunnu hyvältä, tietenkään, mutta se on ok. Se on rehellinen mielipide johon kaikilla on oikeus. En kuitenkaan pysty hyväksymään tapaa millä pojat välillä antavat "palautetta". Kun ottaa huomioon lausahduksia kuten "Voicen historian huonoin esitys" ja "myötähäpeä", on reilu ja suora kritiikki, mitä ohjelma käsiittääkseni on tarkoitus antaa, aika kaukana. Se ei ole kritiikkiä, se on ihmisten, tai heidän esitystensä haukkumista. Välillä tulee asiatonta tekstiä laulajista, välillä YLEn narisevista juontajista sun muusta, joka nyt ei millään tavalla liity kyseessä olevaan laulukilpailuun. Tottakai mielipiteitä saa olla myös YLEn juontajista, mutta tämä foorumi ei ole se oikea myöskään näille kommenteille. Toni Laaksosta (kanssakilpailija, YleX:n juontaja) lainaten

Tuntuu, että tuolla ohjelmalla ei ole tuottajaa tai jos on niin ei ole tehtäviensä tasalla. Ny se on koulun pahisten rinki, jossa kiroillaan, syljeskellään, haukutaan muita ja ihaillaan mimmejä.

Väistämättä herääkin kysymys, kertovatko Wallun ja Mikan kommentit enemmän palautteen antajista kun itse palautteen kohteista?

Kuva Ilta-Sanomat

Isoin ongelmani tätä ohjelmaa koskien ei kuitenkaan ole Wallu tai Mika, eikä heidän hetkittäin asiattomat kommenttinsa. Onhan heillä välillä ihan hauskojakin juttuja ja hyviä mielipiteitä, vaikken niihin aina yhtyisikään. Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni siinä, että Ilta Sanomien kokoinen lehti julkaisee tätä ohjelmaa. Ymmärrän sinänsä poikia, onhan heidän tyyppiset lausahduksensa se, mikä lehtiä myy ja saa ihmiset katsomaan heidän ohjelmaansa. Kysymykseni onkin, minkälaisen viestin Ilta Sanomat haluaa lähettää lukijoilleen? Missä menee toimittajien eettinen raja? Mitä mediassa voi, ja vielä tärkeämmin, mitä mediassa ei voi sanoa? Onhan Suomessa sanavapaus. Onko se kuitenkaan oikeus, jota haluamme tällä tavalla käyttää?

Minulla ei ole vastausta, minulla on vain mielipide, ja sen voitte varmaan jo arvata. Mielestäni eettiset rajat ovat paukkuneet Ilta Sanomien tyyppisten lehtien ja medioiden myötä moneen kertaan. Siksi en yleensä lue enkä katso niitä, mutta sehän on vain minun mielipiteeni. Kaikillahan meillä on siihen omaan mielipiteeseen oikeus, vai mitä Mika555?

I'm Just A Dreamer - Part Two

A couple of months ago I told you about my dream in a blog post. My precious little dream that I had so cruelly locked away in a little dusty jar, lid closed so tightly you'd need a screwdriver to open it. But I did. I did open the lid and I took the leap of faith, out in the wild and unknown world of commercial TV. It is a strange world that doesn't make any sense to me. What you see on TV, naturally, is totally different from the reality. Mostly, we sit around waiting for things to happen. And we walk. A lot. My friend called me during the shooting and asked me how it was going. I told her I will be a pro at walking after this competition. I might not sing any better, but I'll sure know how to walk. They are shooting us from every possible angle, walking here and there, it all seems silly. So far away from the what I came here to do. But I do not despair, I knew my dream would need a lot of work and I'll walk a week straight for them if that's what it takes.

Waiting...

It all started when I was a kid. Like any other kid, I'd pick up my moms hairbrush and sing in it like it was a microphone, stand in front of the mirror, waggling my hips to the beat of an imaginative beat, performing to an imaginative audience who was imaginatively chanting my name like a choir. I decided I was going to be a rock star.


After waiting (and walking) for many, many, many hours, it's finally my turn. It only takes a few minutes and then it's over. A few minutes and I'm on the tram on my way to the train station to catch a train with my mum and her husband. It feels surreal, like it didn't really even happen. But it did. I am reminded of this when I see myself on TV a few months later. It's the strangest feeling, and not one I particularly enjoy. I'd rather turn off the TV, not watch it at all. Nonetheless, I do watch, together with 630 000 others. The amount of messages and Facebook comments overwhelms me. It's crazy how people get involved, how they want me to succeed. Even people I've never met. It is one of the nicest feelings, people caring even when they have no reason to do so.

There's just something about drinking cognac out of a plastic mug. On the train. With your mum. After performing to four hard core musicians...

This all happened a few months ago. A few days from now, on Friday 7th to be more specific, it's time for the next challange, the next leap of faith. It will be the second time I get on the stage in front of the judges, but this time only one person will make the cut. My coach, Mira Luoti, is (or I guess was since the band did their last show only a few months ago) part of a well known Finnish duo called PMMP. She alone will decide my faith, she alone will decide whether I continue in the competition or not. The pressure is on, but I must say it's not half as bad as I would have thought. I must say, this time around my heart is not beating quite as hard, my hands aren't shaking and my head feels calm. Why?

Team Mira! <3

I have already gotten far more from this experience then I ever thought possible. I have met people I would otherwise never have met, done things I would never have done and learned things I would never have learned. There is a strange feeling of serenity to the situation, regardless of the craziness of it. For me the most important thing are the people, and no I'm not talking about celebrities. I've never been one to much care for if someone is famous or not. People interest me more for who they are then for what they do. Some people interest me also for what they do, but "moviestar" or "rock star" is usually not of interest. The people that I get to share this experience with are remarkable. There is something very special in a room with 20 singers, all singing the same song while someone plays the guitar. The variety of voices, notes and sounds is enchanting. Or partying with new found friends at the sleazy karaoke bar. Smiling till my cheeks hurt. It all sounds like a cliche, but I don't even care. These people are my family, even if just for a few days. In a way I have already won.

But how will the story end? Will it end at all? Below you can see a glass. This time not a plastic one. Only one question remains, and that is whether it is a drink to celebrate or to numb away disappointment. Stay tuned and I'll let you know!